Lähtiessäni Alaskan matkalle heinäkuussa minulla oli paljon odotuksia. Alaska on ilmastoltaan viileä Suomen kaltainen maa ja joet ovat täynnä villiä lohensukuista kalaa. Alaska on arktinen versio Yhdysvalloista. Tapakulttuuri on jäyhää äijämeininkiä, samoin ruoka ja juoma. Viettäisimme eräelämää jokivarressa.
Kaikki nämä odotukset täyttyivät.
Aluksi matkani meinasi pysähtyä Helsingin lentokentälle. Yhdysvaltoihin matkustavalla pitää olla Esta-todistus, viisumin tapainen matkustuslupa. Vaikka olin saanut sähköisen vahvistuksen luvan myöntämisestä, lentokentällä ilmeni, ettei se ollutkaan vahvistettu. Ensin minä ja sitten amerikkalaisten lupatietokone olivat sekoittaneet passini numerossa O-kirjaimen ja nollan. No tuhoutuihan yksi amerikkalainen avaruusaluskin, kun metrit ja mailit olivat menneet sekaisin. TSG-matkatoimiston erinomaisella avulla sain uuden Esta-todistuksen minuutin ennen portin sulkeutumista. Näin jännittäviä hetkiä en olisi kaivannut heti matkan alkuun.
Tämän matkan järjesti ja ryhmämme kokosi Mikko Sinkkonen, kokenut kalamies ja kalastusopas, jonka kanssa olemme kalastaneet niin Norjassa, Ruotsissa kuin Suomenlahdellakin. Hän halusi juhlistaa 50-vuotispäiväänsä matkalla, joka ei heti unohdu. Ryhmäämme kuuluivat myös Jari Karmala, Risto Harjula ja minä Erik Herlevi. Järjestelyistä Alaskassa vastasi Henrik Wessel, joka on norjalaissyntyinen kalastus- ja metsästysopas. Hänellä on Talkeetna-joen varressa kolme mökkikylää.
Lensimme Icelandairilla ensin Reykjavikiin, sitten Grönlannin ja Kanadan yli Alaskaan. Jäätiköt ovat niin vaikuttavia, että lentokoneessa kannattaa varata ikkunapaikka. Jos kaikilla olisi ollut enemmän aikaa, olisi Islantiin voitu jäädä jopa viikoksi ilman, että se olisi vaikuttanut lentolipun hintaan.
Anchoragen lentokentällä meitä odotti Henrikin apumies, Ray-setä, ison pick-up -auton kanssa. Ensin ajoimme valtavan suureen erätuotteiden kauppaan. Siellä tärkeimmät ostoksemme olivat kalastusluvat (hyvin kohtuuhintainen lupa laajalle alueelle) ja Dalai Lama -nimiset virveliperhot. Sieltä jatkoimme ruokamarkettiin. Ostimme sellaista muonaa, jota uskoimme kullankaivajien ja turkismetsästäjienkin syöneen: eri tavoin maustettuja papuja, pekonia, kananmunia, perunoita, sipulia, voita ja suolaa. Vihanneksia vain vähän.
Ajettuamme noin 3 tuntia hyvää tietä itään päin, tulimme Talkeetna-joen rantaan. Henrik odotti siellä vesisuihkuveneensä kanssa ja noin 15 minuutin päästä olimme Fish Campissä, josta muodostui kotimme pariksi viikoksi. Miten voikin matka erämaahan olla näin helppo!
Pääsimme heti punalohen makuun, sillä ne olivat nousseet Fish Creek -sivujokeen juuri edellisellä viikolla ennen meitä. Punalohia lojui pohjalla noin 30-60 cm:n vedessä noin 200 lohen parvi. Olimme häkeltyneitä lohien määrästä ja siitä, että kaloja saattoi kirkkaassa vedessä rauhassa katsella ennen heittoa. Kalojen aktiivisuus tietysti vaihteli. Toisinaan ne eivät reagoineet sen enempää lippaan kuin perhoonkaan. Kuitenkin jo ensimmäisenä kalastuspäivänä saimme noin 15 kg punalohta, kooltaan 2-3,5 kg. Kahden viikon aikana saimme noin 50 punalohta.
Leirissämme oli pakastin, kaasugrilli ja savustin. Seuraavien päivien aikana laitoimme lohta monin tavoin: graavilohta, lohikeittoa, savustettua lohta, pannussa paistettua lohta, metallipaperissa haudutettua lohta jne. Aloimme myös yhdistää käytettävissä olevia elintarvikkeita: savulohimunakasta, savulohipastaa jne. Yhtään emme loheen kyllästyneet. Sitä paitsi Alaskan punalohi on kaksi kertaa punalihaisempaa kuin norjanlohi ja 20 kertaa punaisempaa kuin Suomenlahden lohi. Punalohta teki mieli syödä vaikka raakana ja graavinahan sitä nautittiin aamukahvin kanssa.
Fish Campin paras ottipaikka on noin 100 metrin päässä leiristä niemen kärjessä, hyvän polun päässä. Siinä kohdassa kalkkipitoinen, samea Talkeetna-joki ja kirkas Fish Creek -puro yhdistyvät. Punalohet lepäävät sivujoessa matkallaan pääjokea ylöspäin.
Paras viehe oli virvelillä heitettävä perho, jossa on noin 15 gramman painoinen kärki. Paras väri oli violetti-musta nimeltään Dalai Lama. Perho uppoaa hitaasti ja sitä voi uittaa rauhallisesti ja elävästi lähellä pohjaa. Toiseksi parhaita olivat oranssit nopeasti pyörivät lipat. Talkeetna-joella koukkujen piti olla yksihaaraisia. Ne tartuttivat kalat yhtä hyvin kuin pohjoismaissa käyttämämme kolmihaarakoukut.
Aktiiviset lohet kävivät pinnassa yhä uudestaan samoissa paikoissa. Paikat olivat joskus matalikkoja, joskus monttuja. Pinnassa käyvät kalat ottivat vieheisiin rajusti, eikä niitä tarvinnut edes nähdä ennen heittoa. Kahluuhousuissa pääsimme kalojen lähelle. Lämmin ilma ei lamauttanut kaloja, koska vuorilta virtaavan veden lämpö oli noin 6 astetta.
Tyynenmeren lohet kuolevat kutunsa jälkeen. Mädäntyneet kalat lannoittavat joen ja jokivarret, siksi kasvillisuus oli rehevää. Jokivarsien pääpuu on poppeli, noin 40-metriset poppelit olivat jylhä näky leirimme yläpuolella. Saniaiset olivat miehen korkuisia ja olisivat helposti piilottaneet kalalle tulleet karhutkin. Punalohet olivat nyt vasta jokeen nousseita ja täysissä voimissaan. Meidän matkamme oli heinäkuun alussa, syksyllä en olisi halunnutkaan kalastaa Alaskassa.
Sitten tuli Mikon 50-vuotispäivä. Sitä vietimme Talkeetna townissa majoittuen Latitude 62 -motellissa. Sattui vielä olemaan Yhdysvaltojen kansallispäivä. Söimme erinomaisia pihvejä ja jättikatkarapuja. Joimme Talkeetnan oman panimon tummaa olutta, Alaska Amberia. Yli 100 vuotta vanhassa talossa sai kuunnella paikallista pelimannimusiikkia, banjot soivat.
Ilahduttavaa oli, että Alaskassa elää edelleen paljon alkuperäisväestöä, eskimoita, intiaaneja, aleutteja. Talkeetna onkin saanut nimensä intiaaniheimosta.
Sitten lähdettiin helikopterilla Trout Campiin, toiseen leiriin Clear Creek -joen yläjuoksulla. Elämäni ensimmäinen helikopterilento tuskin kesti pitempään kuin 10 minuuttia. Heti perään pääsin toiselle lennolle. Henrik oli palkannut uuden meksikolaisen apumiehen, ja halusi näyttää hänelle helikopterista koko Clear Creek -joen – missä ovat kalapaikat, missä vaaralliset kivet, missä ovat jokivarren talot. Kun kopterissa oli yksi vapaa paikka, hän vinkkasi minut mukaan. Sain otettua hyviä ilmakuvia.
Heti Trout Campin jokirannassa näimme rantaliejussa karhun jäljet, noin pari päivää vanhat. Olimme tästä eteenpäin entistä tarkempia siitä, että pippurisumute on aina mukana. Karhut pelkäävät ihmisiä enemmän kuin ihmiset karhuja. Yllättävä kohtaaminen voi kuitenkin aiheuttaa vaaratilanteen. Samoin tilanne, jossa karhu tahtoisi saman kalan, joka on jo siiman päässä.
Alaskan joissa elää noin 10 lajia lohensukuisia kaloja. Tunnistamisessa meillä oli vaikeuksia, koska kutuasu on kaloilla aivan erilainen kuin normaali ulkonäkö. Moni lohilaji muuttuu kutuun valmistautuessaan tulipunaiseksi. Myös uros ja naaras ovat eri näköisiä. Punalohien lisäksi saimme ainakin kirjolohia, siian, harjuksia, hopealohen ja kuningaslohia. Kaksi viimeksi mainittua lajia olivat juuri nyt rauhoitettuja ja ne vapautettiin. Erinomaista muuten, että Yhdysvalloissa viranomaiset voivat määrätä rauhoituksen, jos jonkin kalan kanta vaatii vahvistamista. Siellä ei ole yksityistä vedenomistusta.
Saimmeko Dolly Varden trouteja, amerikkalaisia nieriöitä? Matkan aikana olimme varmoja, että saimme ns. marmorilohia, joiden liha on kiinteää, vaaleaa ja erittäin maukasta. Jälkeenpäin Facebook-keskustelu ja toisten lähettämät kuvat saivat meidät kuitenkin epäileviksi. Kuulemma kirjolohiakin on Amerikan mantereella noin 50 lajia ja joillakin niistä evät ovat valkoreunaiset, kuin nieriöillä.
Trout Campin lähellä saimme matkan suurimmat lohet, Mikko arviolta yli 10-kiloisen ja Jari yli 6-kiloisen. Ne vapautettiin jo senkin takia, että seuraavana päivänä oli leirin vaihto, eikä ollut hyvä ajatus kuljettaa raakaa kalaa lämpimässä säässä. Ilman päivälämpötila vaihteli matkamme aikana 15-27 asteen välillä. Suurimmat kalat tulivat ilta- ja aamuhämärässä.
Meksikolaisen Travisin kanssa laskimme kumiveneellä jokea alas. Upeat metsämaisemat vaihtuivat vauhdikkaasti. Välillä kalastimme ja pari kirjolohta saimmekin. Villi kirjolohi on raju kala verrattuna suomalaisiin viljeltyihin kirjolohiin. Henrik tuli veneellään meitä vastaan. Paluu perusleiriin tuntui kuin kotiin tulolta. Sauna laitettiin lämpiämään ja rauduskoivusta tehtiin vihta. Fish Campista tuli Finn Camp, kun salkoon vedettiin taas Suomi-viiri.
Talkeetna-joella liikkui melko paljon amerikkalaisia kalaveneitä, osa kalastusoppaan kanssa ja osa omatoimisesti. Meitä ärsytti, että he tulivat aivan viereemme, paikkaan jota me jo kalastimme. He ajoivat moottoriveneellä yli parhaiden kalapaikkojen ja huusivat äänekkäästi kalastaessaan, mutta lopettivat onneksi yrittämisen nopeasti ja lähtivät pois.
Näitä kokemuksiamme ei saa yleistää. Tiedän, että kalastuskulttuuri on yleensä Yhdysvalloissa korkealla tasolla. Ehkä kaikki on Alaskassa hieman takapajuisempaa.
Kalastustaitomme tietysti monipuolistuivat. Tärkeintä oli kerrankin kokea vapaana virtaavia lohi- ja taimenjokia, joihin kalaa nousee merestä runsaasti. Sellaisia melkein koskemattomia jokia ei Suomessa ole enää yhtään.
Kirjoittaja on yksi Suomen kokeneimmista kalastusoppaista.
Jo 23 vuotta elämyksiä luonut Augur Kalastuspalvelu järjestää kalastusretkiä, saunomista ja majoitusta kaikenlaisille ryhmille Rönnäsin alueella Loviisassa.